Ei kai minusta tule persua, pohtii Akimofin kertojanääni ironisesti huolissaan heti elokuvan alussa. Vähän myöhemmin dokumentaristi ilmoittaa hämmentyneelle Purralle, miten tämä voisi hänen mielestään olla yhtä hyvin vaikka vasemmistoliittolainen.

Perussuomalaisten kaltaista, monen erikoisen viiteryhmän aateosuuskuntaa ei vain pysty niputtamaan vanhojen puoluerakenteiden mukaisesti.

ME OLLAAN vähän tällainen autistien puolue, selittää elokuvan ”R2” eli perussuomalaisten johdon toinen Riikka, valtiosihteeri Slunga-Poutsalo.

Se tuleekin elokuvassa selväksi, osin vähän tahattomasti.

Persut korostavat keskittyvänsä politiikassaan vain asiaan ja kylmiin faktoihin, mutta jäävät silti päätöksenteossa suhteettoman pitkäksi aikaa hinkkaamaan epäolennaisia kulttuuri-identiteettikysymyksiä, tai yksityiskohtia kuten taksikylttien palauttamista autojen katolle.

Maahanmuuttajien pelkääminen, syyllistäminen tai vastustaminen on dokumentin perusteella uskonkappaleen kaltainen yhteinen nimittäjä kaikille puolueen fraktioille. Kaikki muu saa tarvittaessa väistyä sen tieltä.

AKIMOF on ahkerasti kuvannut Purraa kavereineen oluella, puolueen tapahtumissa, tiedotustilaisuuksissa ja arkisessa ministerityössä.

Samalla elokuva katsoo poispäin monista puolueen menestykselle elintärkeistä taustavaikuttajista.

Puolueen julkisuustemppujen ilmiömäinen ideoija Matias Turkkila pääsee selittämään susilauman dynamiikkaa, muttei sitä millaisella trollitehtailulla hän ohjaa somekansan syvien rivien reaktioita pomonsa hyödyksi.

Joitain kohtauksia on vaikea perustella. Vierailu Brysselin Ecofin-kokouksessa jää peräkkäin asetelluiksi otoksiksi Riikasta kävelemässä eri euromiljöissä. Samalla reissulla Akimof käy vilkuttamassa bussin ikkunasta Naton päämajalle – miksi?

Muuten elokuvassa on hienon vetävä rytmi, eikä kohteita onneksi pilkata.

Purraa fanittavissa kansalaisissa on värikkäitä hahmoja, mutta yhtä höhliltä näyttävät vasemmistolaiset vastamielenosoittajat ”tunnistusta haittaavine” kasvomaalauksineen.

UUSIA PALJASTUKSIA politiikanteon kulisseista ei tästä elokuvasta löydy – ainakaan päivänpolitiikkaa seuraaville. Purran yksityiselämän tragediatkin on kerrottu lehtihaastatteluissa jo vuosia aiemmin.

Dramaattisia hetkiä on muutama. Dokumentaristi oli onnekseen paikalla, kun Teemu Keskisarjan syksyllä 2025 puheillaan käynnistämä, laskelmoitu rasismikohu johti hallituspuolueet tukkanuottasille.

Väsynyt Purra saa omiensa parissa lyhyen itkukohtauksen ja näyttää taipuvan pääministerin vaatimiin uusiin pelisääntöihin.

Seuraavissa kohtauksissa, kansalaistilaisuuksissa ja toritapahtumissa Purra on toipunut ja vähätteleekin rumien puheiden merkitystä – eikä muutoshalusta tai katumuksesta ole merkkiäkään.

Elokuvaa on kuvattu puolen vuoden ajan, kesästä 2025 joulukauteen asti. Tämän jälkeenkin on tullut uusia rasismikohuja, joissa sama kuvio toistuu: läppä läppä, ettekö tosikot wokettajat nyt huumoria ymmärrä, valitatte sanoista mutta me teemme tekoja.

Pääministeri paheksuu yhä pelisääntörikkomuksia, mutta tulee nykyisin säälittä hallituskumppaninsa yliajamaksi. Riikka ei enää piittaa eikä pyytele anteeksi.

LEHTIHAASTATTELUISSA Akimof on korostanut, miten hän haluaa vähentää yhteiskunnallista vastakkainasettelua ja näyttää kohteensa ymmärrettävinä ihmisinä. Se onnistuukin.

Samalla elokuvan kohderyhmä jää vähän epäselväksi. Jos katsoja on persuja demonisoiva vasemmistolainen, tuskin hän tämän takia luopuu ennakkoluuloistaan.

Meille muille, joita kiinnostaisi millainen ihminen Riikka Purra näennäisen maahanmuuttoangstinsa ja -vihansa takana on, elokuva jää pinnalliseksi, irrallisten kohtausten kavalkadiksi.

Kuin katselisi ministerin, puoluelaisten ja toimittajien juoksentelua Puhos-bussin ikkunalasien takaa.